Rodrigo Tortilla, minkä vuoksi?

Long time, no blog... Viime aikoina ei ole tullut harrastettua kovin paljon mitään mainitsemisen arvoista kokkausta, johtuen suurelta osin viikonloppujen kiireisyydestä joko sukuloinnin tai (ylimääräisten) kuoroharjoitusten merkeissä. Harjoitukset tähtäsivät Maurice Duruflen Requiemin esitykseen Keravan kirkossa hiljaisen viikon tiistaina, ja esitys meni ihan kohtalaisesti. Hieman se kuitenkin jäi kaivelemaan, sillä mieslaulajien huutava puute ilmeni taas siten, että molemmissa miesstemmoissa oli kaksi palkattua vähintäänkin puoliksi ammatikseen laulavaa keikkatyöläistä. Heidän kanssaan vain ei ehditty juurikaan harjoitella, mikä sitten taas johti siihen, että laulaminen ei tosiaankaan ollut niin yhtenäistä kuin se voisi olla. Mitä hiivatin hyötyä on hinkata monia kohtia teoksesta uudestaan ja uudestaan paremman yhteissoinnin saavuttamiseksi, kun esitystilanteessa sointitasapaino on radikaalisti erilainen eikä yhteissoinnista juuri voi puhua? Ammattilaisilla kun on tapana laulaa ammattimaisesti, eli solistisesti, jolloin yksittäiset äänet kuuluvat läpi. Ja minun tapani suhtautua kuoromusiikkiin on se, että yhteissointi on hyvin tärkeä asia. Pystyisin tasan varmasti itsekin laulamaan niin, että ääni kuuluisi läpi muidenkin korvaan kuin niiden, jotka tunnistavat ääneni useamman vuoden kokemuksella, mutta en halua. Ja hieman kieltämättä pisti mietityttämään kenraaliharjoituksissa esiintynyt pikku ongelma. Avustaessani tenoreita eräässä hankalassa kohdassa kävi sitten niin, että muut bassot eivät saaneet kiinni oman stemmansa eräästä pahasta intervallista. Siis kaikkiko seuraavat minua? Ei se näin voi mennä. Lisää kuoroteesejä: jokaisen pitäisi opetella stemmansa niin, että pystyy laulamaan sitä vaikka olisi yksin stemmansa edustajana paikalla. Pitää pystyä tarvittaessa liidaamaan eikä vain peesaamaan.

No, siitäkin keikasta sitten selvittiin. Saas nähdä mitä syksy tuo tullessaan, ainakin kolme erilaista isompaa ja pienempää konserttia ynnä normaalit jumalanpalvelusavustukset tulossa. Ja mieslaulajien rivistö mahdollisesti harvenee entisestään. Itsekin olin ajatellut pitää syksyn taukoa kuorosta ja käydä laulutunneilla, mutta se ei kyllä onnistu tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa... Yhden lukukauden osalta nuo tunnit kun maksaisivat arviolta 500 euroa.

Pääsiäisruoat odottavat vatsatautisten tenavien paranemista, mutta jääkaapissa odottaa kohtalainen satsi karitsan paahtopaistia. Kera sopivasti valmistettujen perunoiden ja valkosipulikastikkeen siitä pitäisi tulla mitä mainioin pääsiäispäivällinen, mutta tänään tein ylijääneitä perunoita hyödyntäen tällaista:

Pekoni-perunatortilla

3 isoa (yht. n 600 g) keitettyä perunaa, puolitetaan ja viipaloidaan

170 g pekonia

5 kananmunaa

puolikas isosta sipulista

suolaa, pippuria

Pilko pekoni pieniksi paloiksi ja ruskista pannulla. Siirrä pekoninpalat talouspaperin päälle valumaan ja kippaa enin osa rasvasta pois (ei viemäriin...). Ruskista ohueksi viipaloitu sipuli, tyhjennä pannu ja pyyhi se. Riko kananmunat kulhoon, lisää ripaus suolaa ja pippuria ja vatkaa, lisää munaseokseen perunaviipaleet, pekoni ja sipuli. Pannulle (oliivi)öljyä ja päälle munakasseos, joka saa kypsyä miedohkolla lämmöllä 5-6 minuuttia. Pannua kannattaa heilutella aika ajoin ja munakkaan reunoja nostella, jotta kypsymätön munaseos valuisi pannulle kypsymään. Käännä tortilla lautasta tai isoa kantta apuna käyttäen (allekirjoittanut sössi tuon vaiheen, ehkä johtuen siitä että jostain käsittämättömästä syystä en käyttänyt pannua vaan paistokasaria), kypsennä vielä pari minuuttia. Koristelua en lisännyt, mutta siihen sopii esim. persilja tai tomaattilohkot.

Lopputulos oli yllättävänkin mehevä, semminkin kun tuossa ei ollut ylimääräistä nestettä. Resepti oli mukaeltu versio Espanjalainen keittiö -kirjan perunatortillaohjeesta (jossa ei esim. ollut pekonia).

Ruokahalu hyvin, kaikki hyvin

Olipa harvinaisen inhottava vatsatauti. Ei mitenkään raju, mutta mikään ruoka ei juurikaan maistunut ja väsytti aivan tolkuttomasti. No, nyt tilanne alkaa onneksi olla voiton puolella kaikkien perheenjäsenien osalta. Pari päivää sitten tuli jo hieman leikittyä ruoalla:


Arvatenkaan mitään herkkuruokia ei ole viime aikoina tullut kehiteltyä, joten kaivetaan arkistojen aarteista kirjasta Complete Thai cooking löytyvä herkkuohje.

Seesami-pähkinäkanaa

2 rkl rypsiöljyä
2 rkl seesamiöljyä
n. 1/2 kg kanan rintafileesuikaleita
250 g parsakaalia pieninä kukintoina
250 g minimaissia, puolitettuina jos isoja
1 punainen paprika isohkoina suikaleina
2 rkl soijakastiketta
250 ml appelsiinimehua
2 tl maizenaa
2 rkl kevyesti paahdettuja seesaminsiemeniä
60 g paahdettuja suolattomia pähkinöitä (esim. cashew)

Kuumenna öljyt wokissa tai paistokasarissa ja ruskista kanasuikaleet. Tähän kannattaa käyttää kokonaisia (marinoimattomia tietenkin) fileepihvejä ja leikata niistä reiluhkoja suikaleita. Lisätään parsakaali, minimaissi ja paprika, sekoitetaan ja wokataan pari minuuttia. Sekoitetaan soijakastike, appelsiinimehu sekä maizena ja kipataan seos kanan ja vihannesten päälle. Sekoitetaan kunnes kastike hieman suurustuu ja muodostaa kauniin kiilteen. Lisätään seesaminsiemenet ja pähkinät, kuumennetaan kunnolla 3-4 minuutin ajan. Tarjoillaan nuudelien tai riisin (jasmiini, basmati) kanssa.

Siitä mukava thairuoka, että on varmasti lastenkin makuun. Tai no varmasti ja varmasti, mistä sitä koskaan tietää, mutta mitään välitöntä en syö -reaktion aiheuttavaa tuossa ei ole. Parsakaalia nyt ehkä lukuunottamatta. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin maapähkinöitä, ja itse muistan joskus tehneeni tuota kerettiläisesti suolapähkinöitä käyttäen. Toimi kyllä silloinkin, täytyy vaan olla tarkkana soijan kanssa ettei tule liian suolaista.

Kuoro suunnittelee kirkkokonserttia ensi kevätkaudelle, siis vuodelle 2010. Ohjelmistoa on alkanut kasaantua kiitettävää tahtia, ja sangen kunnianhimoista sellaista. Erittäin mielenkiintoinen tuttavuus oli Samuel Barberin Adagio for strings sekakuorolle (8-ääninen) sovitettuna, sanoituksena requiemeistä tuttu Agnus dei. Tuo kappalehan on monille elokuvaharrastajille tuttu Platoon-elokuvasta, muistaakseni juuri kersantti Eliaksen kuolinkohtauksesta. Noinkin pienellä porukalla (< 20 henkeä tällä hetkellä) 8-äänisen kappaleen esittäminen on kyllä aika vaativaa, mutta kyllä se siitä. Nyt kun ei ole kiire harjoitella. Ainakaan vielä.

Toisten ihmisten vajavaisuuksille nauraminen on tietysti väärin ja brutaalia, mutta joskus sille ei vain voi mitään. Kuten esimerkiksi www.engrish.com -sivujen tapauksessa. Sieltä löytyy mm. useampikin ruoka-aiheinen hilpeä kuva, kuten vaikkapa tämä.

Lapset, kun ruoka on hyvää...

...siitä ei voi seurata mitään pahaa. Kaikeksi onneksi jälkeläisemme ovat keskimäärin kaikkiruokaisia, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mitkään kovin tuliset ruoat eivät arvatenkaan ole heidän makuunsa, mutta muistelen lukeneeni siihen löytyvän ihan fysiologisenkin syyn. Lapset aistivat maut voimakkaampina kuin aikuiset, joten se mikä aikuiselle on vain lievästi tulista voi lapselle olla kuin 100 % Pain -chilikastike.

Sangen hupaisaa tavaraa, suosittelen!

Monesti itse ruokia kehitellessä käy niin, että ohjetta ei tule kirjattua mihinkään ja muistin sopukoista löytyy vain summittaisia pätkiä - jotka sitten tosin hyvässä lykyssä toimivat inspiraationa seuraavan kehittelyn tullen. Tämä ohje on siitä hyvä, että ainemäärät ovat aika helposti muistettavissa tai sitten hyvin summittaisia.

Broileri-mantelivuoka

Kokonainen grillibroileri, luut ja nahka pois ja paloitellaan suupaloiksi
Keitettyä riisiä tai riisi-viljaseosta n. 4 hengen annos (sopivasti maustettuna)
Purkillinen vihreitä papuja
Vaaleahkoa kastiketta, esim. bearnaise
Manteleita

Kipataan voideltuun uunivuokaan riisi, pavut ja broileri. Pavut saavat tietysti kernaasti olla tuoreitakin (esikeitettyjä), mutta ei hiidessä niitä kitkeriä pakastepapuja. Sekoitetaan ja kaadetaan päälle paksuhkoa kastiketta sen verran, että ainekset peittyvät. Bearnaise sopii hyvin, etenkin se rakuunainen maku on oikein passeli. Ainakin suurperheillä on lupa oikaista ja käyttää valmiskastikeaineksia... Lopuksi päälle ripotellaan reiluhkosti manteleita, ja nimenomaan kokonaisia. Lastut palaisivat pilalle eikä niissä ole samaa vastusta hampaille kuin kokonaisissa. Sitten vuoka uuniin n. 200 asteeseen kunnes mantelit ovat saaneet väriä ja kaikki ainekset varmasti kunnolla kuumia.

Tämän ruoan ehdoton hyvä puoli on nopeus, varsinkin jos on broileri on esikäsitelty ja riisi valmiiksi keitettyä. Variointimahdollisuuksiakin on lähes loputtomiin, riisin ja kanan kukin voi maustaa mielensä mukaan ja kastiketta vaihdella. Ja miksei päälle voisi laittaa cashewpähkinöitä tai vaikka pinjansiemeniä.

Kuoroharjoituksetkin sitten alkoivat. Suurin osa uusista kappaleista oli helpohkoja, kirkossa laulettavaksi sopivia (avustamme silloin tällöin jumalanpalveluksissa), mutta oli siellä muutama hieman haastavampikin. Joonas Kokkosen, Einojuhani Rautavaaran ja Arvo Pärtin teokset eivät yleensä ole sieltä ihan helpoimmasta päästä, eivätkä Laudatio Domini, Psalmi 23 ja Magnificat ole poikkeuksia.

Nuo tosin eivät ole yhtään mitään verrattuna erääseen vanhan musiikin yhtyelaulukurssin kappaleeseen. Monteverdin Parlo miser o taccio, kahdelle sopraanolle ja bassolle. Tai oikeastaan kahdelle laaja-alaiselle naiselle ja vähintään yhtä laaja-alaiselle miehelle, kaikkien stemmat kulkevat noin kahden oktaavin alueella. Vaikeusasteesta saa ehkä jonkinlaisen kuvan täältä. Tuohon nähden herkkä Purcellin duetto My dearest, my fairest on sangen helppo, ja tarjoaa mahdollisuuden hupailuunkin, vaikka kovin traaginen (heh, Tragicomix...) onkin.

Mutta harjoittelemalla tuostakin selviää, joten Melody Assistant käyntiin ja stemmalevyä tekemään. Tuo Melody Assistant on kerta kaikkiaan loistava apuväline kuorostemmojen opetteluun, jos vain jaksaa naputtaa kappaleet stemma ja nuotti kerrallaan talteen. Se käy loppujen lopuksi nopeammin kuin arvaisikaan. Tuota ohjelmaa tekee Myriad -niminen firma. Suosittelen lämpimästi!

Alku tää voi olla kaiken kauniin

Noin muistaakseni lauloi Kirka joskus kaaaaauan sitten. No, tiedä sitten miten kaunista tästä tulee, mutta tarkoituksena olisi yrittää kirjata tänne ajatuksia, huomioita, ohjeita ynnä muuta niin hengen kuin ruumiinkin ravintoon liittyen.

Mitä ruumiin ravintoon tulee, niin käytännön syistä se ei tällä hetkellä ole välttämättä hirveän kulinaristista, ainakaan arkisin. Kun jaloissa pyörii neljä nälkäistä tenavaa, niin monesti tärkeintä on saada jotakin pöytään ja vähän äkkiä. Totuuden nimessä tosin ruoanlaittovuorot perheessämme menevät arkisin useimmiten niin, että minä hoidan aamulähdöt ja tulen illalla kotiin siinä vaiheessa, kun iltaruoka on vähintäänkin puolivalmis. Mutta kun kerran on uusi vuosi, niin voisi yrittää luvata ainakin silloin tällöin laittaa jotakin hieman...ei nyt erikoisempaa välttämättä, mutta enemmän paneutumista vaativaa.

Ruokaosiota (siis tulevaa sellaista) inspiroi suuresti Ketun keittiö jonka antimista olemme saaneet nauttia jo monen vuoden ajan. Veikkaisin, että tännekin ilmestyy herkkureseptejä viimeistään sitten, kun Ketturouva, Karhuherra ja Poika seuraavan kerran käyvät kylässä...

Harrastan musiikkia niin aktiivisesti kuin passiivisestikin, eli kuuntelen mielelläni hyvinkin monenlaista musiikkia ja laulan mielelläni myös itse. Noin vuosi sitten tulin hankkineeksi 80 gigatavun eli noin 20 000 kappaleen vetoisen iPodin, ja se oli sitten menoa. Olen ollut hyvin tuttu näky kirjastojen musiikkiosastoilla haaliessani soittimen täyteen kaikenlaista hyvää musiikkia.

Tosin satunnaisesti joukkoon eksyy ohareitakin, kuten tällä hetkellä kuulokkeista mäikäävä Northern Kingsin ensilevytys Reborn. Ei hyvää päivää sentään... Jos tämä olisi puhdasta parodiaa Il Divon kaltaisista kiiltokuvaporukoista niin vielä menisi, mutta kun kappaleet on sovitettu niin, että yhdenkin kappaleen kuunteleminen on pitkäpiimäistä. Liian hitaat tempot äänijännerevitysten tehostamiseksi, siirappiset jousitaustat - ja mikä pahinta, biisien alkuperäisestä tunnelmasta on jäljellä korkeintaan haalea muisto. Karseimmin tämä tulee esille In The Air Tonightin ja Ashes To Ashesin tapaisten klassikoiden tapauksessa. Vitsi tai ei, mutta tyylitaju pitäisi silti ymmärtää säilyttää. No, tuleepahan yhden levyllisen verran tyhjää tilaa lievää hengenahdistusta potevaan iPodiini, sillä tuo tauhka poistetaan bittitaivaaseen hyvin äkäseen.

Laulamisen aktiivinen harrastaminen alkaa taas joulutauon jälkeen muutaman päivän päästä. Laulan Amadeus-kuorossa milloin bassoa, milloin tenoria. Baritoniäänen yleinen kirous - bassostemmojen alimpien nuottien kohdalla suusta tulee lähinnä kuumaa ilmaa ja toisaalta tenoristemmojen ylimpien äänten tuottamisyritykset ovat tuhoontuomittuja, ellei sitten ääni ole todella hyvin lämmitetty. Täytyisi oikeasti yrittää opetella falsettilaulamisen saloja hieman perusteellisemmin. Laulutunneista olisi varmasti apua, mutta kaikkeen aika ei vain riitä.

Lisäksi olen ilmoittautunut vanhan musiikin yhtyelaulukurssille paikalliseen kansalaisopistoon. Odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää - vaikka kuoromme ei mikään iso olekaan, niin onhan siinä kuitenkin stemmakavereita mukana. Pienessä porukassa (lue: vastaat omasta stemmastasi yksin) laulaminen on aina oma lisähaasteensa, varsinkin kun siihen ei ole rutinoitunut. Mutta tästä ja muustakin lisää myöhemmin!