Long time, no blog... Viime aikoina ei ole tullut harrastettua kovin paljon mitään mainitsemisen arvoista kokkausta, johtuen suurelta osin viikonloppujen kiireisyydestä joko sukuloinnin tai (ylimääräisten) kuoroharjoitusten merkeissä. Harjoitukset tähtäsivät Maurice Duruflen Requiemin esitykseen Keravan kirkossa hiljaisen viikon tiistaina, ja esitys meni ihan kohtalaisesti. Hieman se kuitenkin jäi kaivelemaan, sillä mieslaulajien huutava puute ilmeni taas siten, että molemmissa miesstemmoissa oli kaksi palkattua vähintäänkin puoliksi ammatikseen laulavaa keikkatyöläistä. Heidän kanssaan vain ei ehditty juurikaan harjoitella, mikä sitten taas johti siihen, että laulaminen ei tosiaankaan ollut niin yhtenäistä kuin se voisi olla. Mitä hiivatin hyötyä on hinkata monia kohtia teoksesta uudestaan ja uudestaan paremman yhteissoinnin saavuttamiseksi, kun esitystilanteessa sointitasapaino on radikaalisti erilainen eikä yhteissoinnista juuri voi puhua? Ammattilaisilla kun on tapana laulaa ammattimaisesti, eli solistisesti, jolloin yksittäiset äänet kuuluvat läpi. Ja minun tapani suhtautua kuoromusiikkiin on se, että yhteissointi on hyvin tärkeä asia. Pystyisin tasan varmasti itsekin laulamaan niin, että ääni kuuluisi läpi muidenkin korvaan kuin niiden, jotka tunnistavat ääneni useamman vuoden kokemuksella, mutta en halua. Ja hieman kieltämättä pisti mietityttämään kenraaliharjoituksissa esiintynyt pikku ongelma. Avustaessani tenoreita eräässä hankalassa kohdassa kävi sitten niin, että muut bassot eivät saaneet kiinni oman stemmansa eräästä pahasta intervallista. Siis kaikkiko seuraavat minua? Ei se näin voi mennä. Lisää kuoroteesejä: jokaisen pitäisi opetella stemmansa niin, että pystyy laulamaan sitä vaikka olisi yksin stemmansa edustajana paikalla. Pitää pystyä tarvittaessa liidaamaan eikä vain peesaamaan.
No, siitäkin keikasta sitten selvittiin. Saas nähdä mitä syksy tuo tullessaan, ainakin kolme erilaista isompaa ja pienempää konserttia ynnä normaalit jumalanpalvelusavustukset tulossa. Ja mieslaulajien rivistö mahdollisesti harvenee entisestään. Itsekin olin ajatellut pitää syksyn taukoa kuorosta ja käydä laulutunneilla, mutta se ei kyllä onnistu tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa... Yhden lukukauden osalta nuo tunnit kun maksaisivat arviolta 500 euroa.
Pääsiäisruoat odottavat vatsatautisten tenavien paranemista, mutta jääkaapissa odottaa kohtalainen satsi karitsan paahtopaistia. Kera sopivasti valmistettujen perunoiden ja valkosipulikastikkeen siitä pitäisi tulla mitä mainioin pääsiäispäivällinen, mutta tänään tein ylijääneitä perunoita hyödyntäen tällaista:
Pekoni-perunatortilla
3 isoa (yht. n 600 g) keitettyä perunaa, puolitetaan ja viipaloidaan
170 g pekonia
5 kananmunaa
puolikas isosta sipulista
suolaa, pippuria
Pilko pekoni pieniksi paloiksi ja ruskista pannulla. Siirrä pekoninpalat talouspaperin päälle valumaan ja kippaa enin osa rasvasta pois (ei viemäriin...). Ruskista ohueksi viipaloitu sipuli, tyhjennä pannu ja pyyhi se. Riko kananmunat kulhoon, lisää ripaus suolaa ja pippuria ja vatkaa, lisää munaseokseen perunaviipaleet, pekoni ja sipuli. Pannulle (oliivi)öljyä ja päälle munakasseos, joka saa kypsyä miedohkolla lämmöllä 5-6 minuuttia. Pannua kannattaa heilutella aika ajoin ja munakkaan reunoja nostella, jotta kypsymätön munaseos valuisi pannulle kypsymään. Käännä tortilla lautasta tai isoa kantta apuna käyttäen (allekirjoittanut sössi tuon vaiheen, ehkä johtuen siitä että jostain käsittämättömästä syystä en käyttänyt pannua vaan paistokasaria), kypsennä vielä pari minuuttia. Koristelua en lisännyt, mutta siihen sopii esim. persilja tai tomaattilohkot.
Lopputulos oli yllättävänkin mehevä, semminkin kun tuossa ei ollut ylimääräistä nestettä. Resepti oli mukaeltu versio Espanjalainen keittiö -kirjan perunatortillaohjeesta (jossa ei esim. ollut pekonia).
